Koska minusta ennalta arvaamatta tuli ulos teksti, perustin blogin. En ole oikea kirjoittaja. Korkeintaan pöytälaatikkorunoilija, hilkulla een alle jäänyt ämmän ylioppilas äidinkielestä. Mutta siinä se nyt oli: teksti. Ja se halusi tulla julki. Funtsin että: en valinnut asiaa, asia valitsi minut..

Minun sukupolveni on kotoisin arkaaiselta viime vuosituhannelta. Silloin ei lapsia liiemmin kehuttu. Etteivät ylpistyisi penteleet. Luovuudesta ei espoolaisessa lähiössä puhuttu ja taiteilijuus ei ollut optio. Kahekskytluvulla kaikilla skideillä oli omiin korviin todella tylsältä kalskahtavia unelma-ammatteja, poliisia, palomiestä ja sairaanhoitajaa. Ainoa posti joka minua kiinnosti oli Suomen tasavallan presidentin homma. Ja ehkä vähän se hieno rouva -leikin tyyppi, jonka ei tarvinnut tehdä duunia. Peruskoulussa oli tylsää ja nippelitieto kaadettiin päähän koetta edeltävänä iltana. Viikon kuluttua se oli jo valunut aivoista maahan. Luovuuteen törmäsin kunnolla vasta lukiossa. Opin teeskentelemään sellaista – luovaa. Vuosia myöhemmin olin sitä jo oikeasti.

Turha häpeä lamaannuttaa, vie voimat ja pilaa elämän. Häpeä, syyllisyys ja pelko ovat sellainen tehotrio, joka heikentää vahvimmankin toimintakyvyn. Hetken kriiseiltyäni päätin julkaista sen ensimmäisen tekstin. Ne hetket elämässä, kun huomaa olevansa jonkin ihan uuden äärellä melko lahjattomana. Eikä ensimmäistä kertaa. Ei kait auta kuin harjoitella? Taas!

Kamera on tuttu työkalu. Vuosien treenin myötä silmä on kehittynyt näkemään sen mitä harjaantumattoman silmä ei näe. Nyt minun tekstini oli tuossa, niitä sunnuntairunoilijan kämmejä täynnä kenen tahansa arvioitavana. Jännitti se vähän, mutta ei hävettänyt. Olen 37. En jaksa enää häpeillä. Tässä kohden taputan itseäni olalle ja jo jonkin aikaa olen muistanut huikata hyvät huomenet ja kehut sille aamuisin vessan peilistä katsovalle ihanalle naiselle. Väittäisin viime aikoina hehkeytyneeni tai sitten se on toi huonontunut näkö.

Olen perfektionisti ja halusin olla nero. Jossain kohtaa matkaa tulin kohdakkain oman keskinkertaisuuteni kanssa. Siinä oli pureskeltavaa. Nyt tuumaan, että olen riittävän hyvä aika monessa asiassa. Ja sehän ihan oikeasti riittää. Joten tässä tämä nyt on: avoinna oleva valaistu silta. Matkanpää tuntematon. Matkantekijä peloton. Loppulauluksi lainaan vanhaa kunnon Saarikosken Penaa:

”En valinnut asiaa,
asia
valitsi minut.
En etsinyt taistelua, taistelu
tuli kohdalleni,
ja nyt olen mukana.
Vakavasti kehotan harkitsemaan, onko järkevää, ja mikä on sitä,
vakavasti kehotan kuuntelemaan ääniä: maailmaa.
Taistelen, en etsinyt taistelua;
mukana ollen
vakavasti kehotan harkitsemaan
äänet, maailman:
se mitä kuunnellessanne kuulette;
se mitä tarkkaan katsoessanne näette;
se on Teoria, Aate ja
Suojelusenkeli
ainoa jolla on kantavat siivet.”
-Pentti Saarikoski: Kuljen missä kuljen (1965)