Matkalla Barcelonassa edelliskesän haamut kiipeävät seinillä.
Katsot vaieten lakattuja varpaankynsiäni.
Kuollut
muisto
suljetusta
kirjasta.
Kiipeän seinälle.

Aurinko sulattaa turistien massaa tässä lokakuisessa puistossa,
jossa tuhatpäinen lauma kilpailee lohikäärmeen huomiosta selfiekepein.
Mutta minä kuljen pois.
Viileät turkoosit lepäävät ranteellani.
Olen Välimeri.
Olen paikallani
ja pikkasen sijoiltani.

Kaukana vuorilla käyn kastanjametsällä jalanjäljissäsi.
Villieläimet pakenevat ja syömme eväitä pudonneen lentokoneen varjossa.
Kuoleman peruutuspeilissä näkyy syntymä.
Minun uudelleensyntymäni tuhansien joukossa.

Vatsaa kiristää yhäti tuhatvuotinen solmu.
Milloin langat aukeavat?
Milloin pääsen lepäämään?
Syliisi.
Siihen jonka olen tuntenut aina.
Sinä olet kulman takana ja ihan uudessa asussa.
Tunnistankohan sinut heti?

Barcelona ja Montseny lokakuussa 2016