You say Espoo, I say Helsinki
You say Italia, I say Espanja
You say Hesa, mä sanon Stadi.

Sä et loista, et sädehdi mun silmilleni. En löydä ketään kodistasi.
Suljen tämänkin oven ja lennän 4000:n kilometrin päähän.

Ajamaan yksisuuntaista katua. Aina vaan. Yhäti. Polkumme eivät vaan risteä. Vaikka olet kaikkialla, etkä missään. Kuljin jo kauan sitten yli sen pisteen, missä hajoillaan. Löysin välinpitämättömän tyyneyden.

Katse tulessa ja sielun sisko ovat uimarenkaani. Ja kyky pölyksi hajoamisen kautta kasaantua. Yhä uudelleen. Samaksi ja eriksi.

Olen ollut kovin kauan hiljaa. Koska et vieläkään ole tullut ja koskettanut, kehoni on alkanut irtisanoa itseään. Pistä vauhtia rakas, jotten mä prakaa.

Ja siitä toivosta.

Kun kaikki toivo on riivitty irti ja ulos, mitataan kykyä pitää valot päällä. Hereillä huomaan jokaisen merkin. Hyväksyn sen miksi on näin. Mittailen itseäni. Sumussa käperryn kasaan ja olen joku muu.

Katkerat joutuvat uusintaan. Siksi periksi antaminen ei ole vaihtoehto. Tästä pirullisesta luonnosta on hyötyä näillä teillä. En vittu vajoa. Notkahtelen ja nousen. Aivan loputtomiin jos vaaditaan. Näin on oltava.

Selässä nikamat rutisevat, kun vedän ryhdin taas kuosiin. Mitta kasvaa kahdella sentillä. Lipsuin ja hapuilin. Mutta taas mentiin. Talsin kohti oleellista täysin auki. Eihän tässä muusta ole kyse lopulta. Enkä muutakaan voi. Sitä paitsi, aion löytää sinut!