”Minulla ei ole rahaa, ei resursseja ei toiveita.
Minä olen maailman onnellisin ihminen.”
Näin toteaa lempikirjailijani Henry Miller Kravun kääntöpiirin ensimmäisellä sivulla.
Nyt on marraskuu. Inhoan marraskuuta. Olen onnellinen. Hetkittäin jopa sillä lailla kihisevän onnellinen, tiedätkö. En ole rakastunut enkä rikastunut. Olen perheetön, pennitön ja poikaystävätön. Ja haluaisin sen perheen. Neljääkymppiä lähestyvän kuuluisi tässä kohtaa hermoilla jo pahasti. Sitäkin on tehty. Mutta millään tällä ei ole mitään merkitystä sen rinnalla, että saan olla onnellinen – marraskuussa.
Syksyn tullessa tuumasin: ”Syksy tulee. Olen surullinen ja sanaton.”
Kovin tuttu todellisuus. Yksi niistä. Mutta nyt olen taas toisaalla ja tällä kertaa haluaisin jäädä tänne.
On asioita, joille ei ole sanoja. Sieltä sanojen takaa hiipii tajuntaan häivähtäviä ajatuksia, unia ja oivalluksia. Näitä on viime aikoina riittänyt erityisesti.
Vihaan pitkien matkojen verenmakuista juoksemista. Aloin juosta tänä syksynä. Ihan pienesti vaan, farkut jalassa normikuteissa. Lenkkarit sentään laitoin jalkaan. Keho pyysi päästä vauhdilla liikkeelle ja otin viestin vastaan. Säntäsin Kaivopuiston pimeyteen tyytyväisenä vastaantulijoiden vähäisyydestä. Tämäkin päivä oli nähtävä.
En usko lainkaan itsekuriin. Tyhjensin ne varastot loppuun teinivuosien suorituskeskeisessä oravanpyörässä. Sitä paitsi, minä olen laiska ja mukavuudenhaluinen. Asiat tapahtuvat lempeyden kautta tai eivät ollenkaan. Pysyviä muutoksia olen saanut aikaan ainoastaan sinnikkäästi itsestäni huolta pitäen. Sitä kutsutaan myös itsensä rakastamiseksi. Kun terapiapyörä lähtee rullaamaan päässä, olen kuudella aistilla hereillä. Kaikella on seisahtuneen kauden jälkeen taas suunta ja asioiden merkityksellisyys on murskaavaan mahtavaa. Huomaa: henkisen puolen asioissa en ole tippaakaan laiska. Tällä työmaalla olen raatanut viimeiset kaksikymmentä vuotta tauotta ja siitä hyvästä olen nyt marraskuun onnellinen.
”Sanotaan onnea ei muka näyttää saa,
jos tekee niin se heti katoaa,
aivan sama mulle, mä oon onnellinen.”
-Pepe Willberg
Pidän ihmisten tarkkailusta. Onnelliset lapset tekevät minut rajattoman iloiseksi. Liikutun hymyistä ja ihmisten hyvyydestä. Nauran usein ja isosti. Itkeä en jaksa enää niinkuin ennen. Eniten tarkkailen itseäni. Ja analysoin. Kuljen lamppu kädessä tutkien, josko vielä löytyisi valaisematon nurkka jo moneen kertaan tuuletetusta sielusta. Välillä aina löytyy. Olen kiinnostunut syistä seurauksien takana. Tällä saralla olen täysin peloton. Tieto ei lisää tuskaa, vaan sytyttää lisää lamppuja.
Valaistua matkaa toivottaen,
