Unennäkö on erottamaton osa elämää ja ihminen hajoaa ilman unia. Moni ohittaa unen viestit. Ei kannattaisi. Unet on parhaimmillaan ilmaista terapiaa, portti oivalluksiin ja lisääntyneeseen itsetuntemukseen.

Katselen unia kausiluontoisesti todella paljon ja olen kehittynyt taitavaksi unentulkitsijaksi. Kun alitajunnalla ja sielulla on paljon prosessoitavaa, napsahtaa unennäkökausi päälle. Silloin on ihan turha yrittää nousta kukonlaulun aikaan. Unet on katseltava.

Tänä keväänä olen uneksunut todella intensiivisesti. Kaikki alkoi eräästä varoitusunesta. Tapaan nimittäin nähdä varoitusunen jokaisesta minulle väärästä miehestä, johon kiinnityn emotionaalisesti. Yleensä ignooraan nämä unet puolittain, sillä ei näitä viestejä koskaan ole kiva saada, vaikka on siinä puolensakin, että on aina ikään kuin askeleen edellä itseään..

Varoitusunessa mies rinnastui myrkkyyn. Aika tyypillistä noille unille. Sitten tapahtui jotain poikkeuksellista. Näin toisen varoitusunen samasta tyypistä. Universumi näköjään on yhtä mieltä kanssani, ettei aikaa ole nyt tuhlattavaksi kulkemiskelvottomien polkujen tallaamiseen. Niin nähtyä ja koettua. Uudet, virtaviivaiset tiet hehkuvat jo horisontissa. Tämä toinen varoitus meni samantien jakeluun. Tunteet kuolivat hetkessä ja yhteydenpito kuihtui pois.

Varoitusten välillä koin pienen valaistumisen, josta kerroin aiemmin. Näin siinä minulle täydellisen kumppanin. Näyn hahmossa yhdistyivät varoitusunien miehen hyvät puolet erään toisen tutun hahmon tasapainoiseen ja turvalliseen olemukseen. Näyn mies on kumma kyllä harvinaisuus, mutta mulle riittääkin yksi helmi.

Seuraavaksi pyysin nukkumaan mennessä viestiä. Sain kaksi. Ensimmäisessä ilmoitettiin, että olen nyt aikuisten oikeasti valmis aitoon rakkauteen ja toisessa kerrottiin balettivuosiini liittyvien nihkeiden teemojen vihdoinkin neutralisoituneen. Tarviiko kertoa enempää jos mainitsen, että lapsuuttani ja nuoruuttani hallinneella balettimaikalla oli äksy luonne ja alkava vatsahaava? Se reissu oli vähän kuin kymmenen vuoden intti. Syystäkin olin siispä aamulla ihan että: jabadabaduu!!

Seuraavassa ja sarjan ihanimmassa unessa ihailemani vanha sielu P-P. Petelius halasi mua kultaisen valon ympäröimänä sellaisella lämmöllä, että heräsin tippa linssissä. Erittäin lohdullinen kohtaaminen juuri siihen hetkeen. Tämänkaltaisissa unissa sielut kohtaavat niin voimallisesti, ettei sitä voi muulla sanalla kuvata kuin RAKKAUS. Kiitti P-P. <3

Jatkoin zombeiluani toista viikkoa, raahustaen läpi päivien kuin nukkuneen rukous heräten vasta illalla. Näin unia kadonneista käsilaukuista ja puhelimista, koruista ja lukemattomista taloista. Unien Madridista löytyi modernistisia taloja kuin Barcelonasta konsanaan ja Dali oli rakentanut oman surrealistisen luomuksensa junaradan varteen Retiro-puistoon (puistossa ei oikeasti ole junarataa). Vierailin myös kuolleen isäni luona Espoon Olarissa. Sama vanha uniteema toistui: olen ulkona, enkä saa isään yhteyttä. Ei ole avaimia eikä puhelinta. Seuraavassa hetkessä olen isän kotona ja isällä on iPhone. Faija on siirtynyt kännykkäaikaan! Nähkääs, isä kuoli ysikytluvulla ja ehti omistaa vain lankapuhelimen. Unen viestejä ymmärtävä oivaltaa, että tämän kaltaiset jutut ovat ihan hemmetin merkityksellisiä. Etenkin toistuviin uniin on syytä kiinnittää huomiota. Niillä on painava viesti, jota alitajunta tai korkeampi taho koettaa kirkua korvanappiin unen kautta.

Sarjaunennäköni päättyi hurjissa merkeissä. Menin keskitysleirille – vapaaehtoisesti. Alitajuntani mielestä nykyinen elämäntilanteeni (38-vee ja yksin) tuntuu ilmeisesti yhtä fantsulta kuin keskitysleirille meno. Sain unessa viestin, että koska en ole aiemmin tätä kokemusta käynyt läpi, haluan sen nyt tässä elämässä kokea, koska karma.. Vitun karma kelasin herätessä. Naisvanginvartija antoi unen lopussa irtokarkin ja tiesin, että tästä se nyt alkaa, kidutus ja näännyttäminen. Viimeinen ateria. Kävelin tunneliin.. Uni antoi kuitenkin myös toivoa. Viesti ei ollut, että jäisin perheettömäksi, vaan että tämä on nyt näin ja huomenna on toisin.

Näin pirteissä merkeissä päätin viimeisimmän uniterapiakauteni. Onko ihme, että vieläkin väsyttää?

Paljon olen elänyt, mutta kaikkein eniten unissani.

Jatkan unien tutkimista ja avaamista hamaan loppuun asti, sillä kiinnostavimmat matkani teen kun nukun.

P.s. Joitain aikoja keskitysleiriunen jälkeen havahduin huomaamaan, että jokin ON toisin. Uni toi viestin, jonka sisäistin ja hyväksyin. Rauhotuin. En voi enkä halua juosta kilpaa kellon kanssa. Ajan kulku menetti merkityksensä ja pelko yksin jäämisestä on poissa. Taisin löytää uloskäynnin tietyllä tapaa elämänmittaisesta yksinolosta, jonka portinvartijana nököttää pelko. Yksi kerrallaan annan elämääni rajoittaville peloille kenkää ja huikkaan heipat perään. Takaisin ei ole tulemista.

Jotta ei tarvitsis päättää näin melodramaattiseen nuottiin, niin taannoinen synttäriyö antoi lahjaksi maailman ihanimman naurun. Mr. Happy eli Keith Richards eli Kiksu hengasi unessa meidän jengin kanssa Madridissa (siellä taas!). Siinä on tyyppi, joka pikkukoviksen uran taakse jätettyään säteilee nykyään silkkaa valoa ja hersyvää huumoria koko vanhan sielun voimallaan. En tiiä mitään siistimpää.

Loppulauluna kuunnellaan itseoikeutetusti HAPPY ja ollaan onnellisia, koska se on meidän syntymäoikeus. 🙂