Koetan laittaa sanoja peräkkäin asialle, jolle ei ole sanoja. Nimi sillä on: valaistuminen. Syystä. Jokin painaa isosta katkaisijasta lampun päälle. Verhot avataan ja kaikki löytää siinä hetkessä paikkansa.

Mennyt syksy ja kuluva talvi ovat lahjoittaneet hienoja hetkiä. Parhaat kiksit olen repinyt pimeässä puistossa juostessa ja harmaassa räntäsateessa tarpoessa. Harmaalla totisesti on sävyjä! Oon ollut hetkittäin hersyvän onnellinen niin kuin vain lapset ja hullut osaa olla. Rajaton. Leijuva. Se fiilis kun sain skidinä kevään korvalla uudet, numeroa suuremmat tarralenkkarit jalkaani, ja rynnistin ekaa kertaa talven jälkeen neljännestä kerroksesta alas kierreportaita pihalle. Oi pojat, niissä kengissä oli siivet! Noita tuntemuksia tulee nykyään yhä useammin ja ne kestävät pidempään ja pidempään. Ei enää hetken humahdusta vaan pitkäkestoisempaa lentoa. Jotain olen tehnyt oikein.

Tapahtui viime lauantaina, että lähdin taas tarpomaan räntäsateeseen. Kasarmikadulla Kirran kohdalla koin minivalaistumisen. Nyt koetan kasata kuvaa sanoiksi. Aurinko repesi esiin ja häikäsi. Jokin avautui, loksahti kohdalleen ja siinä hetkessä tiesin millainen on minun tuleva mieheni. Yhdistelmä sekunnin murto-osassa silmien verkkokalvoille piirtyneistä kahdesta kuvasta. Enkä puhu nyt ulkonäöstä vaan sen ihmisen sisimmästä. Sen salamaniskun jälkeen kävelin metri maasta irti ja sydän auki lepattaen kunnes tunne hiipui vähitellen jääden sielun pohjalle kytemään. Nyt tiedän melko tarkalleen. Nähtäväksi jää, mitä universumi heittää eteen seuraavaksi.. Elän mielenkiintoisia aikoja.

Harmaan kaikki sävyt